”uusi, tai toinen Sofistinen” on termi, jota filostratos käytti kolmannella vuosisadalla A. d.teoksessaan ”Lives of the Sofists” viitaten kreikkalaiseen retoriikkaan ja oratorioon Isokrateen jälkeen (436-338). Ensimmäistä vuosisataa käytetään nykyään ”uuden Sofistisen” ja ”vanhan” välisenä rajana, ja kreikkalais-roomalaisen sivistyksen ykseyden nykyaikaisena käsityksenä ”toinen (Uusi) Sofistinen” sisältää nyt sekä myöhäiskreikkalaisia malleja että latinasta johdettuja retoriikkaa, pakanallisia kirjoituksia ja niiden kristillisiä vastineita. Filostratoksen mielestä uuden Sofistisen perusasiat on jo kehitetty vanhassa, mutta vanhalla oli varhaisemmissa vaiheissaan paljon kattavampi päämäärä kuin oratorion tuottaminen. Jo oratorisissa saavutuksissaan Vanha retoriikka oli tyyliltään ja sisällöltään paljon parempi kuin seuraajansa teatraalisuus. Sillä myrskyisinä vuosikymmeninä Perikleestä Aleksanteriin, kuten Rooman tasavallan viimeisellä vuosisadalla, Vanha Sofisti oli itsensä ylittävä. Lisäksi se kilpaili jatkuvasti filosofian kanssa Sokrateen jälkeen. Toisella Sofistisella, puhetaitoisena, ei ollut kilpailijaa ennen kuin kristinusko omaksui juonensa. Sen lisäksi, että sen kronologinen tehtävä, termi merkitsee myös esteettinen lasku ja läpitunkeva ylellisyys oratorio ja muut kirjallisuuden lajityyppejä, sekä pakanallisia ja kristillisiä, alkaen A.d. 100 jotta 500.
retoriikka edeltäjänä. Vanha Sofisti alkoi 400-luvulla eaa. keinona kouluttaa miehiä, jotka kykenivät ratkaisemaan uuden demokraattisen kaupunkivaltion monimutkaisia poliittisia ongelmia persialaissotien jälkeen. 500-luvulla runous oli vielä ollut johtamisen kasvatuksellinen väline, joka juurrutti perinnöllisen jalouden tunteen yksinkertaiseen, aristokraattiseen yhteiskuntaan. 300-luvulla Platon, joka jatkoi Sokrateen aloittamaa uudistusten polemiikkia, pyrki tässä virassa korvaamaan runouden filosofialla. Sen sijaan sofistit voittivat koulutuksen 400-luvulta lähtien huolimatta teorialtaan köyhyydestä, josta filosofit aiheellisesti syyttivät sitä. Se ei kestänyt ainoastaan siksi, että se oli omiaan herättämään johtajuuteen vaadittavat älylliset voimat, kuten runous ja filosofia, vaan myös siksi, että se keksi välineen, jolla nopeasti hallittiin kansalaisten kasvava individualismi voittamalla ääniä, ja myöhemmin tälle individualismille tarjottiin mahdollisuuksia samaistua, paeta ja viihdyttää demokratian epäonnistumisen jättämän tyhjiön täyttämiseksi. Tämä väline, retoriikka, on tavoitteiltaan, edellytyksiltään ja opetussuunnitelmiltaan monessa suhteessa verrattavissa nykyaikaiseen vapaaseen sivistystyöhön. Vaikka se oli länsimaisen proosan edelläkävijä tilatussa diskurssissa ja niissä tyylillisissä koristeluissa, jotka olivat tähän asti olleet runouden monopolia, se oli samalla sen esteettisen yliotteen edeltäjä, joka myöhemmin luonnehti toisen Sofistin järjettömyyksiä. Gorgias, joka toi sisilialaisen retoriikan Ateenaan vuonna 427 eaa, kutsui retoriikkaa ” suostuttelun taitajaksi.”Toisin sanoen se oli avain valtaan (ja lopulliseen itsensä turmelemiseen) ei vain lainsäätäjissä ja oikeussalissa vaan myös julkisessa kokoontumisessa, jossa äänioikeus rajoittui esiintyjän ja hänen esityksensä taputtamiseen tai pilkkaamiseen.
Epideixiksen Ylivoima. 400-luvun Ateenan retoriikan hämärät alkuajat ilmenevät lakikokouksissa ja oikeusistuinten oikeuspuheenvuoroissa käytetyn deliberatiivisen oratorion jäännöksissä, ja ne ovat säilyneet kreikaksi Antifonista Aiskhineen kautta. Gorgiaan jäänteistä löytyy kuitenkin kolmas tyyppi, epideikis eli esityspuhe, joka ennakoi toisen sofistiikan perusolemuksia. Gorgiaan aihe oli oratorinen ja teatraalinen. Gorgiaan mieletön konveksi esimerkiksi Troijan Helenan ylistämiseksi on eufoninen, laskelmoitu outojen sanojen vuodatus, uskaliaat metaforat, rakenteen ja äänen parallelismit, aistit ja ei-aistit substanssilla korvattuina. Se on osoitus siitä, mitä puhuja voisi vaikuttaa välittämättä viestiä. Isokrates reagoi 300-luvulla Platonin antioreettiseen polemiikkiin ja yritti antaa epideikikselle lujuutta ottamalla käyttöön Panhelleeniset ja isänmaalliset ihanteet, mutta epäonnistui. Sisilialaisen retoriikan turvautuminen todennäköisyyteen todisteiden sijaan sekä johtavien sofistien filosofinen relativismi estivät Isokraattisen uudistuksen. Peloponnesolaissodan aiheuttama eheyden heikkeneminen, koulujen luostarimainen luonne jopa poliittisesti aktiivisina aikoina ja oratorioiden taipumus arvojen vääristämiseen johtivat retorisen vastuun vähenemiseen entisestään. Isokrateen Panhellenismin romahdettua ja Kreikan vapauden viimeisten harhakuvitelmien myötä epideixis nousi valtaan symbolina nykyajan yleisestä paosta todellisuudesta, ja pitkässä retoriikan ja puhetaidon hallinnassaan hän jätti vaikutuksensa muihin kirjallisiin muotoihin antiikin loppuun saakka.
Aasialaisuuden ja Attikan fuusio. Ateenassa epideikis suljettiin Aleksanterin kuoleman jälkeen lähinnä kouluihin, mutta se löysi julkisen Outletin Vähän-Aasian kaupungeista, joissa poikkeamat parhaista Ullakkostandardeista vastasivat kansan pehmeitä tapoja. Siellä gorgiaan lyhyet, pilkulliset lauseet raskaine kadensseineen, merkityksettömine kielikuvineen, taidokkaine ympäripyöreyksineen, omituisine teemoineen ja teennäisine ylevyyksineen saattoivat kukoistaa estottomasti Isokrateen ja hänen ullakon edeltäjiensä muistojen avulla. Nämä uudet ylellisyydet leviävät Välimeren altaan, voittaa halventava Shibboleth ” Aasialaisuus ”jo 300 eaa noin sata vuotta myöhemmin, vastauksena ylilyöntejä Aasialaisuuden,” Atticism ” syntyi, sen yhtä liiallinen noudattaminen klassinen ullakko tyyli. Näiden kahden arkaaisen paon sekoittumisesta nykyhetkeen tuli N. a.d. 100, toinen Sofistinen. Tätä voidaan kuvailla Vähän-Aasian epideiktiseksi puheeksi, jota aleksandrian oppineisuuden vaikutus lievensi.
toisen Sofistin vaikutus. Huolimatta valta-asema toisen Sofistinen alkaen n. toisesta kuudennelle vuosisadalle monet kirjoittajat aikomus, maku, tai välinpitämättömyys pidättäytyi sen ylellisyys. Näihin kuuluivat Epiktetos ja Plutarkhos sekä Lukianos, Arrianos, Appianus, Ptolemaios ja Cassius Dio. Marcus Aurelius oli myös läpäisemätön sille, kuten useimmat varhaisimmista kristillisistä kirjailijoista. Kristilliset apologeetat säilyttivät itsestään huolimatta jälkiä sofistisesta koulutuksestaan. Mutta Uusplatonisti Plotinos oli kiinnostunut ajattelusta, ei tyylistä, kun taas Klemens Aleksandrialainen ei tarkoituksella ”kirjoittanut hyvin”, ja Origenes oli allerginen väärälle retoriikalle. Vain Pyhän Gregorius thaumaturguksen kohdalla kristittyjen keskuudessa tyyli herättää huomiota. Kristillisyys viimeisissä taisteluissaan pakanuutta vastaan auttoi 300-luvulla säästämään puhujat pahimmilta sofistisista normeista johtuvilta ylilyönneiltä. Sellaiset pakanat kuin Libanius ja Himerius sekä suuret kristityt puhujat Basileios, Gregorius Nazianzen ja Johannes Krysostomos—vaikkakin toisinaan liiallisuuksiin meneviä jopa sofististen juonien tuomitsemisessa—nousivat kuitenkin heidän koulutuksensa yläpuolelle. Kun kolminaisuusopin kiistat ratkaistiin, Julkinen pakanallinen palvonta kiellettiin, Augustinus sovitti parhaat pakanalliset menetelmät kristilliseen retoriikkaan (Doctr. Kristus. ) ja asketismin ja mystiikan leviäminen, toinen Sofisti oli lähes hävinnyt 500-luvun alkuun mennessä. Se oli ollut aikansa näkyvin säilynyt oire huonovointisuudesta ja klassinen esimerkki siitä, että taidemuoto ei ole onnistunut ylittämään itseään.
bibliografia: g. lehnert, ”Griechisch-römische Rhetorik 1915-1925,” Jahresbericht über die Fortschritte der Klassischen Altertumswissenschaft, 285 (1944-55) 5-11; kirjallisuuskokoelmaksi 1874-1914 ja kattavaksi kirjallisuudeksi 1915-1925. J. M. campbell, vaikutus toisen Sofistinen tyyliin saarnoja St. Basileios Suuren (Catholic University of America Patristic Stud. 2; Washington, 1922). C. S. Baldwin, keskiaikainen retorinen ja runollinen vuoteen 1400 (New York 1928). W. kroll, Paulys Realenzyklopadie der klassischen Altertumswissenschaft, toim. G. wissowa et al., (Stuttgart 1893 -) Suppl. 7:1039-1138. K. gerth, sama., Suppl. 8:719–782.