kolmesataaviisikymmentä vuotta sitten, manhattaniksi kutsuttu soinen maa-alue vaihdettiin pieneen tuliperäiseen saareen, joka on nykyään osa Indonesiaa. Nykyään toisessa niistä on Times Square ja toisessa sähköt vain viisi tuntia päivässä.
briteille ja sitten amerikkalaisille se osoittautui yhdeksi historian parhaista aluevaihdoista. Mutta tarinassa siitä, miten New Amsterdamista tuli New York, on myös Tyynenmeren luku — ja se johtaa Pulau Runiin, joka on niin pieni maa-alue, ettei sitä näy edes useimmissa Indonesian kartoissa.
vuoden 1667 Bredan sopimuksessa, joka päätti toisen Englannin-Hollannin sodan, Englanti piti Manhattanin, jonka se oli vallannut Alankomailta kolme vuotta aiemmin, kun taas hollantilaiset saivat Runnin, joka oli ollut ainoa englantilaisten etuvartio Maustesaarilla. Myös alueita Afrikassa ja Amerikoissa vaihdettiin.
hollantilaiset olivat vihdoin toteuttaneet unelmansa muskottipähkinämonopolista, sillä 10 Banda-saarelta löytyivät kaikki maailman muskottipuut. Vasta 1800-luvulla britit keksivät viljellä niitä Malesiassa ja Intiassa puhkaisten mausteessa varallisuuskuplan.
muskottipähkinä kasvaa edelleen tarmokkaasti juoksulenkillä, ja siitä saadaan huomattava sato kolme kertaa vuodessa. Suurimmalla osalla saaren muutamasta sadasta asukkaasta on tontteja metsässä. Metsänreunasta niiden peltikattoiset talot ryöppyävät rantaan.
samima, isoäiti, joka monien indonesialaisten tavoin käyttää vain yhtä nimeä, kuivattaa kuistillaan muskottipähkinän siemeniä ja siemenien peittämisestä tehtyä maustetta. Hän myy sitä noin Rp75, 000 ($6)kilolta.
”Bisnes on tasaista, ei hätää”, hän sanoo. ”Muuten meillä ei olisi rahaa syödä, eihän?”
mutta nykyisen yhteenliittymän rajoilla oleva Run ei ole rikas.
yksinäinen laituri, joka kiemurtelee mereen, on pääväylä. Paikalliset vievät kotiin päivän saaliin, joka vielä kiemurtelee käsissään. Taapero leikkii tyhjällä pesuainepullolla narulla. Ei ole autoja, Internetiä, matkapuhelinvastaanottoa tai sanomalehtiä. Useimmissa taloissa on kuitenkin televisio.
” ennen TV: tä? Oli aika vaikea saada uutisia. Taisi mennä Banda Neiraan, Banda-saarten tärkeimpään solmukohtaan, vierastalon omistava Abdullah sanoo.
sugianti, Eronnut 22-vuotias kahden lapsen äiti, valittaa, että hänen on mentävä Banda Neiraan Facebookia varten. Hän ja hänen ystävänsä Tia tapaavat useimpina iltoina vanhempiensa luona ja katsovat piirrettyä tai saippuaoopperaa taaperoineen, kunnes valot sammuvat kello 23.
he ovat innoissaan lokakuussa järjestettävästä ”Manhattan-festivaalista”, joka juhlistaa Banda-saarten matkailulautakunnan järjestämää Bredan sopimusta, vaikka useimmilla saarelaisilla ei ole aavistustakaan siitä, mitä Runissa juhlitaan.
” se oli ennen osa Hollantia, ja nyt se ei ole?”ventures yksi nuori mies, singsong kadenssi, jolla ihmiset täällä puhuvat Bahasa Indonesia. Useimmat ihmiset eivät tiedä, mikä ”Manhattan” on — paitsi kahden paikallisen majatalon nimenä.
, mutta Momen, Sugiantin isä, on asiasta paremmin perillä. ”Tämä saari sisältää maailmanhistorian”, hän sanoo. ”Se on hieno historia. Ilman meitä amerikkalaiset puhuisivat Hollantia.”Saarelaiset ovat hänen mukaansa olleet Portugalin, Englannin, Alankomaiden, Japanin ja nyt Indonesian vallan alaisia — mikä jättää heidät enimmäkseen rauhaan.
” meidän ei tarvitse olla rikkaita”, hän sanoo. ”Tarvitsemme vain tarpeeksi rahaa syödäksemme. Elämä on täällä yksinkertaista.”
” täällä on vain neljä ammattia miehille”, Abdullah sanoo ja laskee sormiaan: ”puutarhurit, kalastajat, kauppiaat ja merimiehet.”
vuonna 1621 hollantilaiset murhasivat tai pakottivat maanpakoon useimmat miespuoliset Bandanolaiset, seivästäen ja näyttäen 40 päätään bambukeihäillä — kosto kyseenalaisen Sopimuksen ehtojen rikkomisesta. Valloitusta edeltäneestä 15000 asukkaasta jäljellä olleet noin 1000 saarelaista pakotettiin orjuuteen.
Bandanolaiset uudistuivat hitaasti etnisten ryhmien brikolagiksi. Saaristossa, joka kävi kauppaa arabien, kiinalaisten ja intiaanien kanssa kauan ennen kolonisaatiota, suurin osa asukkaista on hartaita muslimeja.
Runin syrjäinen sijainti tarkoittaa sitä, että yhteydet Indonesian byrokratiaan tai julkisiin palveluihin ovat vähäiset. Siellä on kouluja ja pieni klinikka, mutta jopa saaren osa-aikaisen sähkön toimittaa yksityisesti yritteliäs Jakartalainen liikemies.
lapset ovat tasaisen hyvin pieniä ikäisekseen. Heidän joukossaan on nelivuotias,joka näyttää noin kaksivuotiaalta eikä pysty vielä puhumaan lauseissa. ”Hän ei ole lainkaan terve”, sanoo Sifa, hänen äitinsä. ”Hän yskii koko ajan.”
Runin nuoret miehet etsivät usein töitä saaren edustalta. ”Vietin 17-23-vuotiaasta kuusi vuotta kalastusaluksella, osan siitä Taiwanissa mutta enimmäkseen Jaavan lähellä tonnikalaa kalastaen”, kertoo Yudi, 30. Hän arvioi, että noin 100 Runista kotoisin olevaa nuorta miestä työllistyy samalla tavalla. Kova työ kannatti, hän sanoo, sillä hän pystyi ostamaan oman veneen.
osia Bandoista on edelleen, kuten Alfred Wallace kirjoitti Malaijien saaristossa vuonna 1822, ”Puettuna tukikohdasta huipulle muskottipuilla, joita varjostavat valtavat kanarit , niiden lomittuvat katokset suojelevat arvokkaita mausteplantaaseja auringolta”.
opettaja Iskandar kertoo, että ennen puita oli enemmän. ”Mutta se riittää meille. Tässä metsässä ei voi liikkua tienaamatta rahaa.”
Runin väki jää maailman laidalle. ”Millainen Manhattan on?”kysyy Sifa. ”Lasteni aikuistuttua toivon pääseväni hieman matkustelemaan. Ensin Amboniin, sitten ehkä Surabayaan ja sitten . . . yritä tulla käymään taas pian.”
